Uudet tuulet, uusi blogi

Tervetuloa jatkamaan matkani seuraamista uudessa blogissani:
Minun tieni

Suru on musta möykky

Muutama päivä on mennyt ihme sumussa.
Mua kosketti syvästi erään pienen vauvan yllättävä poisnukkuminen, oikeastaan se kosketti mua jopa häiritsevän paljon ja on vaikuttanut mun jokapäiväiseen elämääni vahvasti.

Tuo pienen ihmisen kohtalo ja hänen perhettä kohdannutta suurta surua miettiessäni tajusin, että mä en ole tehnyt oman siskoni kuolemasta koskaan surutyötä loppuun.

Tai edes aloittanut sitä.
Tai aloittanut mutta jättänyt sen kesken.

Surusta on tullut musta möykky mun sisälleni.

Mietin useasti miten kamalan naivi ja huoleton olen ollut silloin kun siskoni sairaus alkoi ensi kerran näkyvästi oireilla.

Muistan kuinka äitini soitti mulle ja kertoi siskoni joutuneen sairaalaan joidenkin "naisten juttujen" takia.

En tajunnu pelätä vaikka joka kerta kun siskostani kuulin oli aina vain huolestuttavampia uutisia kerrottavana.

En pelännyt edes silloin kun siskoni itse mulle soitti ja kertoi sairaudestaan.

"Sie ootki jo kuullu mikä miulla on" , oli siskon hiljainen toteamus mulle kun hän soitti.

En pelännyt, en osannut pelätä.

Tosin tuohonkin vaikutti paljon se, että meni hyvin pitkään ennen kuin edes tiedettiin mikä siskollani oli eikä kukaan osannut kertoa minkäänlaista ennustetta sairaudelle.

Kun siskoni marraskuussa leikattiin en osannut pelätä silloinkaan, elin jossakin ihmeellisessä pumpulimaailmassa keskittyneenä niin omaan elämääni ja sen mitättömiin ongelmiin.

Joulukuun alussa, kun sisareni pääsi viimeisen kerran sairaalaan järkyttävien kipujen kera muistan kuinka serkkuni laittoi mulle viestiä :

"Kannattaa mennä nyt katsomaan, jos meinaat mennä"

Eipä pieneen mieleeni tullut, että viimeisiä aikoja siskoni seurassa viettäisin.

Totuus löi vasten kasvoja sairaalassa.

Olin toki huolestunut mutta pelkoa en tuntenut,en edes silloin kun silitin siskoni hiuksia ja mietin, että tää taitaa olla viimeisiä kertoja, kun niin teen.

"Liisa.... älä kutita"

Miten voikin joku lause suorastaan syöpyä muistiin.

Jotenkin mä vain toimin ja olin siskoni tuoreen miehen tukena.

Vaikka yhdessä lääkäriltä kysyttiin ennustetta, kun kukaan ei sitä meille tai siskolleni ollut kertonut ja lääkärin sanoessa 2 viikosta 2 kuukauteen.

En pelännyt silloinkaan.

Elin vain jossain sumussa jossa oli vain pakko toimia.

Aluksi söin toki joitakin lääkärin määräämiä rauhottavia pilleireitä, mutta nopeasti luovuin niistä.
En halunnut minkään kenotekoisen olevan mun tunteiden tiellä.

Minne ihmeeseen ne tunteet jäi?

Kun siskoni kuoli ja sain siitä toiselta siskoltani aamuyöllä tiedon, itkin.

Hiljaa hallitusti ja salaa muilta.

Keitin kahvit , viimeiset symboliset "yhteiset" kahvit siskolleni.

Sisäistin tietoa siitä, että ihminen jonka kanssa puhuin vasta muutamia päiviä sitten oli poissa.
Ikuisesti ja kokonaan.

Kun muu perhe heräsi en pystynyt edes heille kertomaan.

Olin hiljaa , koska pelkäsin, että jos kerron hajoan tuhanneksi sirpaleeksi ja silloin siskoni kuolemasta tulisi totta.
Mun olisi se ja sen tuoma kipu pakko kohdata.

Niin hyvin olin oppinut pitämään kivun ja tuskan sisälläni, etten luottanut edes omiin rakkaisiin ihmisiin suurimman mahdollisen surun keskellä.

Kaiken pidin sisälläni ja kaiken olen edelleen pitänyt sisälläni.

Salaa itkeny, salaa muistellut, salaa kaivannut.

Ja se surun musta möykky on asettunut kipuna sisimpääni asumaan. 

Seuraavana päivänä menin siskoni miehen tueksi ja avuksi, yhdessä katsottiin hautapaikka ja hoidettiin käytännön asiat.

Yöllä itkin sohvalla peiton alla siskoni paitaa haistellen.

En itkenyt edes hautajaisissa, kyyneleet kyllä valuivat pitkin poskia mutta ääneen en itkenyt.
En uskaltanut.

Nyt mä kannan sitä mustaa möykkyä sisälläni.

Kannan ja pelkään sitä päivää kun se möykky pääsee ulos.

Ehkä sen olisi jo aikakin tulla ulos.

Ja se pelottaa.

Onko selviytyjällä lupa kertoa?

Miten sä selvisit kaikesta?

Tuon lauseen kuulen useasti ja monesti mietin , että niin kuinka mä oikein selvisin?

Mä en koe olevani mitenkään vahva ihminen, lapsena olin naivi hölmö ja pelkäsin kaikkia ja kaikkea.
Mulla ei todellakaan ollut eväitä selvitä tästä maailmasta mutta ehkäpä se naivius sitten pelasti jollakin tapaa mut.
Ehkä mä olin niin reppana ressukka, että aina joku halusi auttaa mua.

Hei, anna menneiden olla sähän kuitenkin selvisit kaikesta ja sulla on asiat nyt hyvin.

Niin, niinhän mä selvisin.
Ihme kyllä, niillä eväillä jotka sain eikä ne kovinkaan hääppöset olleet.

Mä olen miettinyt paljon sitä, että kannattaako mun tätä prosessia jatkaa.
Kannattaako mun esimerkiksi perustaa yhdistystä meille jotka ovat saman kokeneet mutta ikinä emme aikaisemmin siitä ole välttämättä kenellekkään puhuneet.

Se joka vanhoja kaivaa, sitä tikulla silmään.

Eikö se vanha sananlaskukin sano niin?

Pitäiskö mun vaan jatkaa ja antaa olla.
Haudata se mennyt mikä meni jo ja mille en voi mitään? 

Pienen hetken jo suunnittelin näin tekeväni.

Mitä mä tästä saan?
Mielipahaa, surua ja murhetta kun mietin itseäni pienenä ihmistaimena vailla rakkautta ja aikuisen suojaa.

Kuka järkevä ihminen auheuttaa itselleen mielipahaa kaivamalla menneisyyden haamuja?

Minä.

Kuinka moni jättää kokemuksistaan kertomatta ajatellen samaa?
Kuinka moni ei tee rikosilmoitusta kokemuksistaan koska ajattelee, että tuomio on niin pieni, tai häntä ei uskota tai ihan vaan pelosta tai niin monesta muusta syystä?
Kuinka moni ajattelee että selviytyjä ei saa valittaa tai kokea tuskaa tai kertoa kokemuksistaan?
Kuinka moni oikeasti on kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä?

Muutama ilta taaksepäin istuin mieheni kanssa tv:tä katsoen ja keskustelumme kääntyi ulkomailla tapahtuvaan lasten törkeään hyväksikäyttöön ja siitä tähän auvoiseen kotimaahamme.

Mä järkytyin syvästi sitä, että mieheni todellakin kuvittelee että "tälläiset" tapaukset ovat vain yksittäisiä harvoin sattuvia ikäviä juttuja ja että aina joukkoon mahtuu vain se yksi sekopää joka näitä tekee.

Eihän meillä ole samanlaista kuin tuolla jossakin muussa maassa missä sitä pidetään ihan "normaalina".

Olo oli kuin jääkylmää vettä niskaan saaneella.

Kuinka moni oikeasti ajattelee edelleen noin?

Kuinka monta ihmiskohtaloa samoine kokemuksineen tuolla on, odottamassa että se tulee kuulluksi ja ymmärretyksi?

Miksi ihmeessä tämä aihe on edelleen tabu, miksi ihmeessä selviytyjien täytyy tuntea edelleen häpeää?

Häpeää siitä mitä koki.
Häpeää siitä,että selvisi kaikesta.
Häpeää siitä, että haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Ei onnistu.
Mä en suostu tähän enään.

Mä en häpeä, enkä pelkää enkä todellakaan häpeä olla selviytyjä.

Mä olen kiitollinen siitä, että selvisin.
Olen kiitollinen siitä mitä mulla on juuri nyt.

Mutta häpeää mä en suostu enää tuntemaan enkä kyllä suostu lakaisemaan tätä maton alle piiloonkaan enää.

Mä häpeän sitä, ettei mulla ollut rohkeutta tehdä rikosilmoitusta silloin, kun se oli vielä mahdollista.

Mutta hiljaa mä en suostu enää olemaan.

Koska mä tiedän, että on niin paljon muitakin jotka ovat kokeneet saman ja häpeävät salaa muilta ja ovat hiljaa, koska kuvittelevat että selviytyjät eivät kokemuksistaan saa kertoa, koska selvisivät niistä.

Ei enää hiljaisuutta eikä hiljaista häpeää.

Pohdintoja

Kävin pitkästä aikaa läpi mua koskevia sosiaalitoimen papereita.
Hassua miten joka kerta sieltä tuntuu löytyvän ihan uusia juttuja joita en aiemmin ole edes huomannut.

Perheneuvolasta mua koskevat paperit olisi vihdoin ja viimein tarkoitus hakea ensi kuussa.

Mielenkiinnolla odotan mitä vuonna 1993 mulle tehdyissä psykologisissa tutkimuksissa  on selvinnyt.

Kun luen itseäni koskevia papereita löydän sieltä sen peloissaan olevan epävarman pienen tytön ja mun sydäntä särkee.

Kun multa on kysytty haluanko mä siirtyä pienryhmään opiskelemaan 7 luokan jälkeen en ole pystynyt edes siihen vastaamaan vaan jokaisella tapaamiskerralla olen ollut eri mieltä asiasta.

Kuinka helppo mua onkaan ollut manipuloida ja ohjata, pieni lapsi joka on vain halunnut tulla rakastetuksi.

Missä ihmeessä on mua koskevat sosiaalitoimen paperit vuoden 1987 jälkeen?

Koulun papereista käy ilmi että 5.3.1987 on oltu sosiaalitoimeen yhteydessä vaikeiden kotiolojen ja tytön huolestuttavan käyttäytymisen vuoksi.

 14.8. 1987  Sosiaalitoimen papereissa lukee että lasten hoitoa tullaan edelleen seuraamaan.

No mitään papereitahan ei tuosta ainakaan mulle ole lähetetty.

Kovasti odotan saavani perheneuvolan paperit käsiini, koska niitä pitäisi olla paljon.

Viime keväänä keskustelin perheneuvolan nykyisen johtajan kanssa ja hän totesi, että mun papereista löytyy maininta jossa kiireellistä huostaanottoa suositellaan.

Missähän kohtaa se vaihtui sosiaalitoimen työntekijän kysymykseksi mulle "haluatko vähäksi aikaa lastenkotiin?".

No enpä halunnut, halusin vain että kaikki paska loppuisi ja olisi niin kuin ennenkin.
Koska minä pieni lapsi raukka pelkäsin, pelkäsin niin paljon , että ennemmin kärsin itse kuin kuvittelinkaan mitään muutosta mihinkään.

Toisaalta tätä pelkoa lisäsi vielä se, että isäpuoleni välillä uhkasi tappaa minun takia itsensä ja välillä uhkasi tehdä muulle perheelleni pahaa.

Mitäpä luulette minun pienestä pitäen turvattomuudessa ja pelossa eläneen tuossa tilanteessa tekevän?

Ennemmin vanha ja tuttu helvetti kuin uusi ja tuntematon turvattomuus.

Ja pienelle epävarmalle ja rakkautta vaille olevalle lapselle se olemassa oleva elämä oli entiseen vielä kamalampaan verrattuna taivas eikä elämä lastenkodissa tuntunut sen menettämisen arvoiselta.

Meillä kuitenkin oli omakotitalo pihoineen ja eläimineen.

Pelko siitä, että äiti alkaisi taas juomaan oli niin iso piru olkapäällä että ennemmin uhrasin itseni, kuin halusin paluun entiseen.

Miten mä selvisin?

Varmasti siksi kun ei ollut muutakaan voinut ja muistan kuinka joskus mietin , että ehkä mä olinkin jotenkin ansainnut sen kaiken paskan.
Ehkä mussa sittekin oli joku vika tai syy miksi mulle kävi niin.
Ehkä mä olin niin kamala ettei mua voinut kukaan rakastaa, tai ruma tai tyhmä....

Tai ehkäpä mut olikin vaan niin henkisesti alistettu ja henkisesti painostettu kuvittelemaan.

Ehkäpä mä olin vain aikuisen turvaa ja rakkautta vaille.

Ehkäpä jos mua ois rakastettu niin kuin lasta kuuluu rakastaa mä olisin kyennyt sanomaan ei.

Ehkä.

Rakkautta ja kaaosta

 1.12.2014 perheeseemme syntyi pieni 50cm pitkä ja 3586g painava poika.

Klo 9:16  sektiolla kuten veljensäkin olivat tähän maailmaan syntyneet, tällä kertaa vain suunnitellusti.

Kuten aina uuden ihmistaimen kanssa niin on mullakin aika mennyt ihmetellessä pienen ihmisen kauneutta, elämän ihmettä sekä opetellessa ja tutustuessa tähän uuteen ihmiseen, pieneen ihmeeseen joka meille annettiin.

25.1.2015 sai tämä pieni Kirppu joksi häntä kutsumme nimekseen kastejuhlassa Eetu Valtteri.

Jos raskausaika oli tunteiden myllerrystä niin pienen ihmistaimen syntymä se vasta tunteet ja koko tähän asti tapoihin juurtuneen arjen saikin sekaisin ja pois tasapainostaan.

Tällä kertaa paranin leikkauksesta nopeasti ja hyvin.
Sairaalasta pääsimme jo neljäntenä päivänä pois ja seuraavalla viikolla tein jo koiran sekä vauvan kanssa pieniä kävelylenkkejä.

Fyysinen toipuminen on tapahtunut siis kaiken kaikkiaan oikein hyvin, muutama ylimääränen kilo vyötärönseudulla on mutta eiköhän niistäkin ajallaan eroon päästä.

Kun kroppa on pelannut on pää tullut jäljessä.

Hormoonihuurut syntymän jälkeen on ihan normaali juttu , tällä kertaa ne vain oli mulla potensiin tuhat ja todellakin tuntui , että pää on tyhjää höttöä täysi.

Se ilo ja huolettomuus joka mulla oli raskausaikana tuntui toviksi kokonaan kadonneen ja tilalle tuli epätoivo ja järjetön menettämisen pelko.

Olen herännyt joka yö ainakin 2 kertaa tarkistamaan, että pieni ihminen hengittää.
Päiväunilla käyn katsomassa sen kymmenen kertaa, että Kirppu voi hyvin.

Järjellä on helppo ajatella, että se mitä mä olen lapsena ja nuorena kokenut vaikuttaa mun käyttäytymiseen vielä tänäkin päivänä.

Mä olen saanut opettelemalla opetella , että mullakin on oikeus hyviin ja ihaniin asioihin elämässäni.
Mä taistelen joka päivä kontrolloimis haluni ja pelkoni kanssa.

Ihmekkös tuo kun lapsuus oli yhtä kaaosta eikä mikään ollut varmaa ja jos jotain hyvää elämässäni sain maksoin siitä myös kovan hinnan.

Tunnevamma.

Siinäpä onkin pienellä ihmisellä työstämistä, että sen saa sisimmästään parannettua.

Vaikka järjellä osaakin asiat priorisoida ja tietää miten mikäkin on mihinkin asiaan elämässä vaikuttanut niin rikki rikottu sisin ei silti toimi aina järjen mukaisesti.

Mua koskevat  varhaislapsuuden viranomaispaperit on karua luettavaa... käytöshäiriöitä,levottomuutta, vakavia pelkotiloja  jne jne.

Mutta voin olla kuitenkin tyytyväinen siihen , että vaikka lapsuus on ollut rankka olen kuitenkin siitä selvinnyt ja vielä suhteellisen täysijärkisenä.

Kuitenkin päivä päivältä mulle käy selvemmäksi se, että mun täytyy selvittää mikä meni pieleen mun menneisyydessä.
Miksi asiat meni niin kuin ne meni ja kohdata se menneisyyden painolasti, että mä voin jatkaa eteenpäin ja auttaa muita samoja asioita kokeneita.

Ehkä sitten se rikki rikottu sisinkin paranee vihdoin kunnolla.

Hyvä vanhempi?

Raskausaika on ihmeellistä aikaa kaikin puolin.
Ei riitä, että kroppa venyy ja paikkuu vaan myös pään sisällä käy prosessi ja kypsyminen sekä valmistautuminen uuteen lapseen.

Odotan 3 lastani.
Mulla on ikää kohta 35 vuotta.

Ensimmäisen lapseni saadessani olin 20 vuotias ja viimeinen kerta kun mua käytettiin seksuaalisesti hyväksi oli , kun olin himpun vaille 16 vuotias.

Sain siis esikoiseni vain 4 vuotta tuon tapahtuman jälkeen.

Nyt tuosta tapahtumasta on melkein 20 vuotta.

Esikoisen syntymästä tulee ensi kuussa 15 vuotta.

Aika kuluu, ihminen kypsyy ja kasvaa vuosien varrella ihmisenä ja vanhempana lapsilleen.

Olisi hölmöä väittää ettei lapsuuden tapahtumat vaikuttaisi mitenkään mun vanhemmuuteen, kun ne vaikuttavat muhun vielä tänäkin päivänä ihmisenä.

Mä en ajattele menneisyyteni tapahtumia joka päivä, en välttämättä edes joka viikko tai kuukausi mutta tiedostan , että ne vaikuttavat muhun ihmisenä jokaikinen päivä.

On sanomattakin selvää, että lapsuuden koti , olosuhteet ja vanhemmat vaikuttavat suuresti siihen millainen ihminen susta tulee.
Hyvässä ja pahassa.

Musta ei tullut vaikka mummoni kovasti niin kuvitteli, äitini kaltaista alkoholistia tai edes huumeiden käyttäjää.
Ei musta täysin absolutistiakaan tullut mutta kännäykset mä jätän mieluusti muille samaten huumeet.
Mä en ole vuoden äiti kandidaatti mutta pyrin olemaan lapsilleni kuitenkin paras mahdollinen äiti kokemuksistani huolimatta.

Silti vielä tänäkin päivänä tietynlainen häpeän tunne kulkee mun mukanani ja varmasti myös vaikuttaa vanhemmuuteeni.

Kun mä odotin esikoistani mä muistan pelänneeni järjettömästi, että syntyvä lapsi olisi tyttö ja ,että musta tulisi samanlainen kuin minua hyväksikäyttänyt isäpuoleni.

Näin 15 vuotta myöhemmin tuo pelko tuntuu täysin naurettavalta, koska musta ei ikinä ole satuttamaan lasta niin kuin mua lapsena satutettiin.

Muistan vain tuohon aikaan lukeneeni jostain, että lasten hyväksikäyttäjät ovat usein kokeneet saman lapsena joten oletin , että jos saan tytön tuo "ominaisuus"  minussa pääsee jotenkin mystisesti valloilleen ja musta tulee hirviö lapsen synnyttyä.

En kyllä vielä tänäkään päivänä ymmärrä miksi pelkoni kohdistui vain tyttölapseen,mutta muistan helpotuksen tunteen, kun syntynyt lapsi oli poika.

Toisen raskauden aikana olin jo kypsempi ja vanhemmuudessa kasvanut sen verran, että mitään pelkotiloja lapsen sukupuolen suhteen ei enää ollut ja tiesin, että sisälläni ei ollut tuota kamalaa hirviötä joka lasta satuttaisi eikä sitä siellä ollut ikinä ollutkaan.

Lapsuuden arpia mä kannan edelleen mukanani silti ja ne arvet on vaikuttaa myös muhun vanhempana.
   
Kun mä olin lapsi ja koululainen ei kukaan koskaan käynyt missään mun koulun tai päiväkodin esityksissä tai juhlissa.
Jopa 9 luokan päättäjäisissä mä olin ainut jonka perhettä ei ollut paikalla yhtään.
Rippijuhlissa sentään sukua oli paikalla, vaikka etenkin äidilleni tilaisuus tuntui olevan yhtä tuskaa.

Omien lasteni juhlissa , tapaamisissa ja tapahtumissa olen pyrkinyt käymään mutta aktiivista  osallistujaa vanhempainkokouksiin ja yhdistyksiin musta ei ole.

Äitini mukana mä olen saanut sisäsyntyisen häpeän.

Lapsena mä kuvittelin , että syy on minussa.

Aikuisena mä ymmärrän , että syy oli äidissäni.

Hänen häpeän ja huononmuuden tunteensa ja ties mitkä muut vaikuttivat siihen, ettei hän halunnut osallistua lastensa elämään muuta kuin sen mikä oli pakko.

Pienenä ja myös myöhemmin kouluikäisenä oli parempi , että pysyin poissa tieltä ja silmistä.
Meille ei koskaan saanut tulla ketään yöksi, kaikissa ystävissäni oli jotakin vialla, naapuri oli töykeitä ja ärsyttäviä ja..... listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Herkkänä lapsena mä kuitenkin vaistosin myös kaiken takana olevan häpeän ja myös sen , että äitini saati isäpuoleni kaikki toiminta ei kestänyt päivänvaloa.

Ja toki tähän varmasti vaikutti myös pienen kyläyhteisön sanaton ja äänetön halveksunta perhettämme kohtaan.
Joka kohdistettiin suoraan meihin lapsiin ja etenkin muhun.

Kuitenkin tuolloin jo päätin , että omien lapsieni ei koskaan ikinä tarvitse surra sitä ettei vanhempia kiinnosta heidän elämänsä.

Esikoisen synnyttyä mä halusin varjella lasta kaikelta maailman pahalta, mä suojelinkin ehkä vähän liikaakin.

Esikoisen isästä erottuani ja uudessa suhteessa raskaaksi tullessani suojelin ja hyvittelin esikoiselleni eroani tämän isästä ja uudelle syntyneelle lapselle sitä että, tämän isä ei lasta ihan vielä olisi halunnut.

Korvasin lapsilleni kaiken  sen mielipahan ja kaiken maailman vääryyden minkä itse olin kokenut  ja koin sekä minkä koin heitä koskettavan oli se totta tai ei.

Ei mun lapsista sentään pilalle lällättyjä ole tullut, tietyt rajat olen kaikesta huolimatta heillä pitänyt vaikka rehellisesti käsi sydämellä voin myöntää , että rajojen vetäminen omille lapsille on mun suurin haaste ihan jokaikinen päivä.

Kun elää lapsuuden ilman rajoja, ilman huolenpitoa ja ilman rakkautta niin näiden kolmen asian tasapainoinen pitäminen omassa vanhemmuudessa on haaste.

Miten asetat rajat kun sulla itselläsi ei niitä ole ollut?
Mikä on liikaa huolehtimista tai mikä liiallista huolettomuutta?
Kuinka rakastaa niin että näytät sen joka päivä, kuinka kerrot sen?
Kuinka suojelet lastasi ilman että tukahdutat hänet tai suojelet liikaa tai mikä on liian vähän?

Varmasti samat kysymykset on jokaisessa vanhemmuudessa mutta luulen, että silloin on helpompaa ottaa mallia niistä omista lapsuuden kokemuksista,hyvistä ja huonoista ja muokata niistä  vastauksista omanlaisensa.

Mä en todellakaan tiedä millainen on hyvä tai täydellinen  vanhempi, mutta mä tiedän taatusti millainen ei ole hyvä vanhempi.

Toivon todella että, omien lasteni kanssa riittää kun mä teen parhaani ja osoitan, että välitän heistä todella.

Ja toivon, että mun lapset aikuisina kokee sekä tuntee olleensa lapsena turvassa ja rakastettuja.

Siitäkin huolimatta, että mä en äitinä välttämättä aina täyden kympin suoritukseen yllä enkä aina niitä rajojakaan osaa kunnolla asettaa, puolin enkä toisin.

Mutta niin kuin mun lapseni kasvavat joka päivä, niin myös minä kasvan ja kehityn vanhempana ja vaikka musta ei ikinä sitä täydellistä äitiä tulisikaan olen mä varmasti tuhat kertaa parempi vanhempi kuin omani ovat ikinä olleet.

Se riittää.

 

Elämän nuorallatanssia

Huh,edellisestä tekstistä onkin jo aikaa ja viimeeksi kerroin teille perhettämme kohdanneesta suuresta uutisesta koskien mukanani kulkevaa pientä salamatkustajaa.

No salamatkustaja voi hyvin, kirpuksi nimeämämme pieni ihme kasvaa ja kasvattaa mun mahaa hurjaa vauhtia.
Hyvin energinenkin tämä kirppu tuntuu olevan ja saan jo nyt valvoa öitä toisen mellastaessa yksiössään.

Elämä kuitenkin soljui pitkän aikaa omalla painollaan työ ja koti akseliin painottuen.

Vihdoin ja viimein saimme uuden isomman ja ennen kaikkea homeesta vapaan asunnon , muuttopäivää odotellessa nykyinen asuntomme oli kuin pommin jäljiltä muuttolaatikoiden ja vielä tarvittavien tavaroiden loputon sekamelska.

Syksy ja sateet toivat tullessaan myös jokavuotisen sairastamis kierteen ja polte päästä uuteen kotiin oli kova.

Toisaalta syksy on yksi lempivuodenaikojani, pimenevät ja viilenevät illat sekä syksyn tuoksu  on vain jotain mitä en voi olla rakastamatta.

Syksy tuo mukanaan myös tietynlaisen surumielisyyden, kesä on jäänyt taakse ja talvi tekee tuloaan.
Lämpimistä ja valoisista päivistä luopuminen ovat vaikeita ja syksyn harmauteen tottuminen vie aikansa.

Pitkän aikaa kaikki näytti menevän tasaisena virtana eteenpäin ja muuttopäiväkin vihdoin saapui yllättäen isännöitsijän soittaessa eräänä syyskuisena perjantai päivänä , että pääsemme jo tulevana viikonloppuna muuttamaan.
Edellisenä päivänä hän oli mulle ilmoittanut, että muuttamaan pääsemme vasta viikon päästä.

Kiireellä viestiä ystäville ja sukulaisille ja loput tavarat laatikoihin ja kohti uutta.

Samoihin aikoihin mun kädet olivat alkaneet oireilemaan puutumisella, turvotuksella ja jatkuvilla kivuilla.
Muuttopäivää edellisenä päivänä, kipujen valvottaman yön jälkeen mun oli pakko luovuttaa ja mennä lääkäriin.

Diagnoosina rannekanavan tulehdus ja viikko sairaslomaa.

Raskauden vuoksi mitään lääkityksiä panacodia lukuun ottamatta mulle ei voitu määrätä eikä tässä kohtaa mitään muitakaan hoitoja siihen asti kunnes Kirppu syntyisi ja nähtäisi kuinka paljon raskaus näihin oireisiin vaikuttaa.

Koittakaapa olla rehkimättä ja käyttämättä käsiä kun muuttoa pitäisi tehdä.

Helpommin sanottu kuin tehty ja etenkin muuton ensimmäisinä päivinä kivut ja turvotus käsissä oli aivan järkyttävät.

Rannetuet ja siteet helpottivat pahimpia oireita mutta aikaisemmin ohimenevät puutumiskohtaukset käsissä ja sormissa tulivat jäädäkseen.

Pari päivää töissä aiheutti oireiden pahenemista, ja uusia ei niin mukavia oireita mm.  ikäviä sähköiskun tunteita käsiä liikuttaessa, sormista ja käsistä hävisivät välillä kokonaan voimat ja pelkän maitopurkin korkin avaaminen tuotti ongelmia.

Taas valvottuja  öitä, ei niinkään kivun vuoksi vaan pähkäilyä siitä menenkö lääkäriin vai en.

Perjantai aamuna mulla tipahti täysin varoittamatta kahvikuppi käsistä, koko kättä pitkin meni kuin sähköisku kivun kera ja käsi oli hetken täysin voimaton.
Ja kahvit lattialla.

Ei auttanut muuta kuin soittaa lääkäriaika  sillä riski, että sama kävisi töissä ollessa oli aivan liian suuri.

Onnekseni mulle sattui lääkäri jolla oli aikaa paneutua muhun ja oireisiin ja hän todella tutki mun selän ja kädet perusteellisesti.

Diagnooseina karpaalitunneli- oireyhtymä, niska-olkavarsioireyhtymä ja kyynärhermo sairaus.

Hieman pisti hymyilyttämään tämän kaiken keskellä lääkärin toteamus noita kirjottaessa " ai eiks tähän mahukkaan enempää kuin kolme...".

En tosiaankaan halua edes tietää kuinka monta diagnoosia herra lääkäri siihen sairasloma lappuun olisi halunnut kirjoittaa.

Työt loppuivat sitten siihen.

Riski siitä, että jänteet napsahtavat poikki on  aivan liian suuri tai , että työnteko vaurioittaa lihaksistoa, hermoja ja jänteitä lopullisesti niin, että työnteko myöhemminkään ei ole enää mahdollista.

Katsotaan tilannetta uudestaan vauvan synnyttyä oli lääkärin saattosanat mulle.

Jos hyvin menee oireet häviävät raskausoireiden ja hormoonien laskettua jos huonosti niin en edes mieti niitä  vaihtoehtoja tässä kohtaan.

Syksy on luopumisen aikaa, mä luovuin töistäni ja koitan keskittyä tähän hetkeen ja omasta itsestä ja Kirpusta huolehtimiseen perhettä tietysti unohtamatta.

Töistä luopuminen toi mukanaan pelkoja, pelkoja mm. siitä kuinka selviämme taloudellisesti.

Näitä pelkoja mun täytyy vain työstää ja koittaa luottaa siihen , että asiat kyllä selviävät ja kaikella on tarkoituksensa. 

Pelot ovat kuitenkin vain  juuri niin vahvoja kuin me niille itse energiaa annamme.

Luottaminen ja kaikesta kontrolloimisesta irti laskeminen taas vaatii työtä ja työskentelyä itsensä kanssa, kaikkea ja kaikkia ei voi hallita eikä suunnitella etukäteen.

Siinäpä haastetta mulle joka on joutunut koko lapsuuden ja nuoruuden elämään pelossa ja täysin muiden ohjailtavissa ja hallittavissa vailla omaa päätösvaltaa tai edes kykyä siihen.

Hetki ja päivä kerrallaan.